Kauanko uupuneet poliisit jaksavat huolehtia yleisestä turvallisuudesta?

Poliisityön haasteet ovat saaneet viime viikkojen aikana paljon mediahuomiota. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi 26.2.2020 Suomen poliisijärjestöjen liiton kyselyn tuloksista, joiden mukaan töitä on liikaa ja tekijöitä liian vähän eikä töitä ehditä hoitaa kunnolla. Aamulehti puolestaan uutisoi 2.3.2020 Sisä-Suomen poliisin rikostutkijoiden työkuormasta. Aamulehden mukaan ”Valkeakosken poliisin rikostutkijoilla on esimerkiksi päiviä, jolloin ihmisiä ei ehditä kutsua kuulusteluihin, koska aika kuluu uusien rikosten kirjaamiseen.”

Vuodesta 2009 asti poliisi on eriyttänyt niin sanottujen päivittäisten rikosten tutkinnan pitkäkestoisesta tutkinnasta, jolla puolestaan viitataan vaikeampien ja usein erikoistumista vaativien rikosten tutkintaan. Nykyisiä tutkinnan ryhmiä ovat siten lyhytkestoinen tutkinta, tekninen tutkinta, talousrikostutkinta, huumerikostutkinta, väkivaltarikostutkinta sekä tarkkailu ja tiedustelu. Jaottelu oli osa poliisin organisaatiouudistusta, joka eteni vaiheittain vuosina 2009, 2010 ja 2014, järjestäen paitsi töiden organisointia uudelleen, vähentäen samalla merkittävästi poliisin resursseja. Vaikka Suomessa poliisityön resursointi ja poliisien määrä on merkittävästi huonommalla tasolla kuin muissa Pohjoismaissa, suomalaiset poliisit ovat suhteellisen hyvin onnistuneet turvaamaan yleistä turvallisuutta ja säilyttämään kansalaisten luottamuksen poliisiin. Mutta millä kustannuksella?

Tarkastelimme eri tutkintaryhmiin kuuluvien poliisien työhyvinvointia artikkelissamme Employee well-being of Finnish criminal investigators – mixed methods approach hyödyntäen vuonna 2012 kerättyä poliisin henkilöstöbarometria (N = 6 698). Tutkimuksemme mukaan Sisä-Suomen rikostutkijoiden tilanne ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Vaikka tutkimuksen mukaan rikostutkijoiden hyvinvointi on pääpiirteissään melko korkealla tasolla, eli he ovat työhönsä sitoutuneita ja tyytyväisiä ja uupumisaste on melko matala, kuitenkin joka viides rikostutkija harkitsee ammatinvaihtoa. Kaikilla mitatuilla työhyvinvoinnin alueilla lyhytkestoisessa rikostutkinnassa työskentelevät erottuivat joukosta heikoimmalla hyvinvoinnilla.

Päivittäisen rikostutkinnan ongelman ytimessä on työmäärä: poliisit kokevat, että eivät oikeastaan ehdi tehdä tutkintaa, vaan työ on pelkkää rikosten kirjaamista. He kokevat, että resurssien vähentäminen on mennyt liian pitkälle, ja vähäiset henkilöresurssit eivät yksinkertaisesti riitä koko työmäärän hoitamiseen. Pahimmillaan tutkijat kokevat turhautumista ja pettymystä siksi että eivät oikeastaan tee sitä työtä mitä poliisilta odotetaan eivätkä voi palvella kansalaisia tarpeeksi hyvin. Paitsi lyhytkestoisessa rikostutkinnassa, myös muissa tutkintaryhmissä ongelmiksi koettiin liiallisen työmäärän lisäksi työn epävarmuus ja taitamaton johtaminen. Poliisitoimen resurssien jatkuva vähentäminen on saanut rikostutkijat pelkäämään työnsä menettämistä ja uralla etenemisen mahdollisuuksien häviämistä. Johtajilta kaivattaisiin erityisesti tasapuolisuutta töiden organisoinnissa.

Poliisityötä, erityisesti rikostutkintaa, tekevät on ajettu varsin ahtaalle. Tulokset ovat huolestuttavia paitsi yksilöiden myös yleisen turvallisuuden näkökulmasta: mikäli poliiseilla ei ole mahdollisuutta hoitaa työtään hyvin, se tarkoittaa, ettei heillä ole mahdollisuutta huolehtia yleisestä turvallisuudesta. Vaikka analysoitu aineisto on vuodelta 2012, on syytä olettaa, että rikostutkijoiden kokemukset ovat edelleen saman tyyppisiä, koska poliisille ei ole sen jälkeen osoitettu mittavia resurssien lisäyksiä.  Olisikin aika pysähtyä pohtimaan, miten poliisitoimen resursointi voidaan jatkossa turvata siten että poliisit voisivat tulevaisuudessa täysimääräisesti toteuttaa työssään saamaansa poliisikoulutusta, joka sentään on saatu säilytettyä Suomessa ensiluokkaisena.

Tekstissä viitattu artikkeli: Saari, Tiina & Ellonen, Noora & Vuorensyrjä, Matti (2020) Employee well-being of Finnish criminal investigators – Mixed methods approach. International Journal of Organization Theory & Behavior 23 (1), 85-99.