Itä-Suomen yliopiston nuorempi tutkija Toni Massinen kommentoi Facebookissa tuoreeltaan edellistä blogikirjoitustani ”Isänmaallisuus on taas raikasta” (1/6) seuraavasti:
”Onpa kammottava teksti. Iloisesti sotketaan Nato, sota Ukrainassa ja jääkiekon maailmanmestaruus. Myyttiä vuoden 1995 suuresta yhdistymisestä herätellään myös. Tästä tulee ihan mieleen, kuinka Adolf Ehrnrooth vertasi ekaa lätkäkultaa talvisotaan. Koko teksti on muistutus siitä, miksi isänmaallisuus on vain ja ainoastaan tunkkaista.”
Kommentista syntyi virittävä aasinsilta TV1:ssä parhaillaan pyörivään Jari Tervon ja Jani Halmeen sarjaan, jossa etsitään tosisuomalaisuutta. Ote on sarkastinen ja hauska, mutta samalla myös terävän analyyttinen. Ensin matkailtiin pitkin itärajaa ja funattiin suomalaisten suhdetta venäläisiin (harmi vain, että sarja on kuvattu jo syksyllä 2021).
Nyt mennään pitkin länsirajaa, ja funataan suomalaisten suhdetta ruotsalaisiin. Avainteemaksi Ruotsiin päin löytyi kateus. Kaverukset luettelevat faktoja: ruotsalainen on ollut Oscar-ehdokkaana 76 kertaa, suomalainen vain kerran; ruotsalainen on saanut Oscarin 28 kertaa, suomalainen ei kertaakaan; 30 ruotsalaista on saanut Nobelin palkinnon, suomalainen 4 kertaa – euroviisumenestyksiä ei kannata edes laskea.
Kaverusten vieraana oli kateustutkija Emilia Kujala, joka totesi, että aina kadehditaan niitä, jotka ovat tavalla tai toisella parempia – taitavampia, menestyneimpiä, kuuluisampia, varakkaampia, tai kaikkia näitä.
Mutta sitten seurasi olennainen erottelu hyödylliseen ja haitalliseen kateuteen: kateus voi olla tavallaan ihailua, halua pyrkiä itse samaan mitä kahdehditaan – tai sitten se voi olla pyrkimystä kateuden kohteen painamiseen alas, häpäisyyn tai pahimmillaan tuhoamiseen. Suomalaisten kateus ruotsalaisia kohtaan on tutkijan mukaan ollut pitkään lähinnä ensimmäisen vaihtoehdon mukaista, ja aika nopeasti Suomi on myös monella tavalla Ruotsin rinnalle yltänyt.
Tätä tutkija ei sanonut, mutta brutaali esimerkki jälkimmäisestä suhtautumistavasta on Venäjän eliitin ja nyt Putinin suhtautuminen Ukrainaan: Ukrainan nimeä eikä sen kieltä ole satoihin vuosiin hyväksytty ”aidoiksi”. Ukraina on haluttu pitää Venäjän vilja-aittana ,”mustan mullan” provinssina. Siksi Ukrainan valtiolla ei ole katsottu olevan olemassaolon oikeutusta, ja kaikki tämä on kärjistynyt, kun Ukraina on viime vuosikymmeninä joka suhteessa ajanut Venäjän ohi ja haluaa mieluummin lähentyä länteen kuin itään. Vain destruktiivinen, tuhoava kateus voi selittää Putinin järjettömän politiikan.
Vastaavasti isänmaallisuudella on ollut Suomen historiassa ja on edelleen kahdet kasvot, mutta niiden näkyvyys on aikojen saatossa rajustikin vaihdellut. Jos nyt voimistumassa on hyödyllinen eikä haitallinen versio, vaikea on siitä mieltä pahoittaa.