Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen on kritisoinut (mm. täällä) sitä, miten koronakriisin yhteydessä julkisuudessa on puhuttu näytteenottajista käsipareina, joita tarvitaan lisää. Työtä eivät koskaan tee vain kädet, eivätkä varsinkaan korkeaa koulutusta edellyttävissä sote-alan töissä, joissa osaaminen pitää usein olla hyvin kokonaisvaltaista. Käsipareista puhuminen mitätöi suhteellisen pitkää koulutusta, joka tehtäviin tarvitaan. Ikään kuin kaikki ne, joilla on toimivat kädet, voisivat tehdä kyseistä työtä.
Ei ole merkityksetöntä tai sattumanvaraista, mihin ruumiinosaan työn katsotaan sijoittuvan – käsiin, päähän, sydämeen vai jonnekin muualle. Tosiasia kuitenkin on, että työtä tekee aina kokonainen ihminen, josta ei voi irrottaa osia työtä tekemään. Kaikki työ on siinä mielessä ruumiillista työtä, vaikka ruumiillisella työllä onkin perinteisesti viitattu fyysisesti raskaaseen työhön.
Me luomme sosiaalista todellisuutta koko ajan puheen avulla, eikä ole olemassa todellisuutta jossakin kielen ja puhetapojen ulottumattomissa. Sanat eivät koskaan ole viattomia, vaan kielen käytöllä on seurauksensa. Niillä herätetään mielikuvia ja johdatellaan. Ei ole sattumaa, että viime aikoina on alettu puhua yksinomaan haasteista, kun tarkoitetaan ongelmia.
Omalla työpaikallani on viime aikoina perustettu runsain mitoin ”nyrkkejä” eli pieniä tiimejä, joiden tehtävänä on keskittyä johonkin tiettyyn asiaan. Esimerkiksi etänyrkki keskittyy etätyön kysymyksiin. Tällainen työn organisoinnin tapa on varmasti hyvä ja toimiva, mutta tiimien nimeämistä olisi voinut miettiä vielä toisenkin kerran.
On vaikea ymmärtää, miksi työorganisaatio haluaa käyttää tiimeistä nimeä nyrkki, kun sana herättää mielikuvan väkivallasta pikemminkin kuin yhteistyöstä. Saman nimeämisen logiikan mukaisesti on perustettu myös yhteistyönyrkki, joka kuulostaa lähinnä paradoksilta. Millaista yhteistyötä voi tehdä kädet nyrkissä?