Jokin aika sitten törmäsin koneeni muistissa olevaan käsikseen, jonka olin tehnyt kymmenkunta vuotta sitten ja joka oli jäänyt ns. pöytälaatikkoon odottamaan sopivaa julkaisuaikaa ja -paikkaa. Kun itsenäinen Suomi täyttää 95 vuotta tämän viikon torstaina, tulkoon julki sen kunniaksi tässä ja nyt. Se on blogin normaalijuttuja hiukan pitempi, mutta sallittakoon poikkeus. Tässä siis:
”Yksi elävimmistä muistikuvista mitä minulla lapsuudestani on, on seuraavanlainen. On tummuva talvinen ilta, taivaalta sataa hienonhienoa pakkaslunta. Kävelen isäni kanssa Kotkan pääkatua, kun yhtäkkiä kadunvarren taloissa alkaa tapahtua.
Ensin yhteen, sitten toiseen ja muutamassa minuutissa miltei kaikkiin ikkunoihin ilmestyy hehkuvia pisteitä. Kysyn isältä, mitä tuo tarkoittaa. On vanha ja kaunis tapa sytyttää kynttilät ikkunoihin itsenäisyyspäivän iltana, sanoo isä ja selittää samalla tuon tavan alkuperää ja merkitystä.
Sillä hetkellä, lumisena hohtavan hiljaisen kaupungin keskellä, minä ihastun Suomeen ja sen salaperäiseen juhlapäivään lapsenmieleni koko voimalla.
*
Syksyllä 1968 olen lähdössä pois kotoa, opiskelemaan, ja isä on saattamassa Kotkan rautatieasemalla. Leo on hyvällä tuulella, mutta kun juna on aikeissa lähteä, hän äkkiä liikuttuu, puristaa kaksin käsin minua hartioista ja toivottaa kaikkea hyvää.
Leo oli läkkisepän poika Viipurin Kolikkoinmäeltä. Eräänä päivänä 1920-luvulla setlementtiaatteesta innostunut ylioppilas asettui sinne asumaan ja alkoi organisoida kansalaistoimintaa eli antoi kulmakunnan poikajengille jalkapallon ja kertoi, kuinka sitä pelataan.
Muutamassa vuodessa Kolikkoinmäelle syntyi erilaisia poikakerhoja kuin sieniä sateella ja pian toiminnan keskus, oma talo, jollaisia setlementtiopistoksi nykyisin kutsutaan. Tästä kaikesta isäni innostui niin, että luki itsensä papiksi ja sai sodan jälkeen pestin Toukolan vetäjäksi Kotkaan ja toimi siinä hommassa 1970-luvun puoliväliin, eläkeikäänsä saakka.
Jotain olennaista isäukko näissä Kolikkoinmäen futismatseissa oivalsi – jotain sellaista, jota aikanaan kutsuttiin kansan eheyttämiseksi. Ja oivalsi niin vahvasti, että niin pitkälti kuin häntä muistan, kaikki ihmiset olivat hänelle ytimeltään vertaisia.
*
Elokuussa 1991 Leo täytti 80 vuotta. Juhlapäivänä keräännyimme koko lähisuku – äitini, me lapset, miniät ja lastenlapset – helsinkiläiseen ravintolaan päivällisille. Oli helteinen päivä ja ravintolan ikkunoista avautui näkymä väreilevään satamaan.
Aterian jälkeen Leo piti – entinen ammattipuhuja kun oli – ex tempore -puheen, jonka kirjoitin kuullun perusteella samana iltana muistiin. Puhe kulki suunnilleen näin:
’Tämä oli yksi parhaista aterioista, mitä olen koskaan syönyt – eikä pelkästään siksi, että ruoka oli niin hyvää, vaan siksi että saimme, mummi ja minä, elää tänne saakka ja syödä sen kanssanne ja nähdä, että pienestä alusta on kasvanut näin suuri perhe.
Mieleeni muistuu toinen, kaukainen ja varsin erilainen ateria, jonka jälkeinen olo tuntui yhtä lämpimältä ja hyvältä kuin nyt. Oli kansalaissodan aika, vuosi 1918. Monta kuukautta oli eletty akanapuurolla, vikkeriherneellä ja auringonkukansiemenillä, kunnes eräänä päivänä sodan loputtua äitini toi kotiin oikeista jauhoista tehdyn, tuoreen rukiisen reikäleivän. Huolellisesti hän leikkasi samansuuruisen palan meille jokaiselle, ja yhtä huolellisesti ja hartaana jokainen söi omansa – jonka päällä ei ollut sen paremmin voita kuin mitään muutakaan. Mutta kuinka hyvältä se leipä maistui!
Eivätkä ne ateriat pitkään aikaan paljon runsaammaksi muuttuneet. Muun perheen tuella sain käydä kouluni loppuun ja pääsin lopulta sukulaiseni antaman lainarahan turvin opiskelemaan. Tuli sota, ja minulta meni, tuoreena aviomiehenä, viisi vuotta rintamalla. Talvi- ja jatkosodan aikana kotimme ja sen mukana kaikki irtain paloi Karjalassa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran koti oli palanut kansalaissodan aikana. Kolme kertaa on kaikki pitänyt aloittaa aivan alusta, tyhjästä.
En minä tätä muistele siksi, että haluaisin valittaa. On hienoa, että kaikista vaikeuksista huolimatta me ja muut suomalaiset olemme kuitenkin jaksaneet ja lopulta rakentaneet sellaisen yhteiskunnan, jossa voimme syödä sellaisia aterioita kuin me täällä tänään. Se, mitä tällä haluan erityisesti teille nuorille sanoa on, että älkää tämän hyvinvoinnin keskellä kuitenkaan unohtako sitä, että kaiken alku on suomalaisessa ruisleivässä. Te nuoret katsotte Eurooppaan, maailmaan, tulevaisuuteen, niin kuin oikein on. Mutta kun sinne katsotte, seiskää ylpeästi juurillanne!’
*
Kaksi kuukautta tuon puheen jälkeen markka devalvoitiin ja alkoi Suomen nopea ja jyrkkä syöksy lamaan, joka 1970-luvulla syntyneille – jollaisia pääosa Leon lapsenlapsista on – oli ensimmäinen suuri yhteiskunnallinen järkytys.
Sirkka Ahonen tutki vuonna 1997 suunnilleen samanikäisten ja eri puolilla Suomea asuvien lukiolaisten historiatietoisuutta ja samastumiskohteita. Nuorilla vuosi 1918 oli painunut lähes unohduksiin. Eniten sanottavaa heillä oli talvisodasta, jota pidettiin kansallisen nousun alkuna. Syyttömänä sotaan joutunut ja vihollisen pysäyttänyt Suomi todisti moraalisesti olevansa kansakunta. Kekkonenkin hyväksyttiin: myöntyväinen ulkopolitiikka oli isänmaallista siinä missä sotaponnistuksetkin. Kekkonen ”oli hyvä noottikriisissä” ja sitten ”luotsasi Suomen vaarallisten aikojen ohi”.
Ahosen mukaan sodista selviytyminen oli nuorille tulevaisuutta koskevan luottamuksen lähde, koska tärkeintä ei ollut sotiminen vaan yhteinen ja yhdistävä ponnistus. Nuoret olivat itse lapsina kokeneet 1990-luvun alun lamakauden, monet omissa perheissään. Lama ei ollut vienyt uskoa kuulumisesta selviytyjäkansaan: selvittiin sodista, selvittiin lamasta, selvitään jatkossakin.
*
Uudenvuodenyönä 1992 meille syntyi iltatähti. Kaksi kesää Leo ehti yhteisessä kesäpaikassamme iloita uudesta tulokkaasta ja ottaa syliin aina kuin mahdollisuus tarjoutui. Säännöllisesti poika myös papan syliin nukahti, eikä papalla silloin ollut mihinkään kiire.
Leo kuoli 2.2.1994. Isä ei kuole koskaan, eikä ruisleipä.”