Vuonna 1997 Ilkka Malmberg on Hesarin sunnuntaisivujen 43-vuotias toimittaja, joka ei ole koskaan omistanut palastakaan maata. Malmberg keksii oivan juttuidean: hän ostaa itselleen halvimman hehtaarin Suomen maata mitä löytyy, ja alkaa tehdä siitä juttusarjaa Hesariin. Hänelle, kaupunkilaiselle, maan omistaminen on ”uusi ja huimaava ajatus”.
Halvin hehtaari löytyy heinäkuussa 1997 Lapin läänistä, Posiolta, hintaan 1500 markkaa. Se on pääosin suopohjaista varvikkoa, mutta sen toisessa päässä on kuivaa maata ja lentopallokentän kokoinen laakea kallio.
Saman vuoden elokuun lopulla Malmberg havahtuu, että hilloja hän ei Posiolle ehdi poimimaan. Joku niitä siellä varmaan poimii – ”minun maillani”. Syksyllä Lappiin sataa ensilumi ja Malmberg havahtuu taas: ”Kun lunta sataa minun mailleni, muuttuuko se silloin minun lumekseni?”. Marraskuussa Malmberg yöpyy ja palelee hehtaarilla ensi kerran ja joulun alla palelee ja koristelee yhden hehtaarin kuusista.
Viime syksynä Hehtaari täytti 15 vuotta. Malmberg keräsi kaikki Hesarin hehtaari-jutut, kirjoitti väleihin puolet lisää ja tuloksena on kokonaisuus (Hehtaari, HS-kirjat 2012), joka toimii kirjana ällistyttävän hyvin – kuten aiemmatkin Malmbergin lehtijutuistaan koostamat kirjat (Seitsemän miestä 2005, Tuntemattomat sotilaat 2007, Napoleonin vika 2009).
Pikku hiljaa Hehtaarista kasvaa kiintopiste, johon muu maailma alkaa vertautua. Ristivalotuksen toisessa päässä on tuo hehtaarin pläntti ja sen naapurissa asuvat (erityisesti 11 lasta synnyttänyt ja kasvattanut Betty Ruokamo), jotka vertautuvat pääkaupunkiseutuun, ja molemmat niihin moniin ihmisiin, ilmiöihin ja maihin, joihin Malmberg juttumatkoillaan tutustuu. Mukaan nivoutuvat Hesarin muutokset, Malmbergin ammatilliset pyrkimykset ja perheen kehitys (aiemman liiton tyttären lisäksi uuteen syntyy 2000-luvun alussa kolme poikaa) – ja kaikesta kutoutuu romaanimainen ja monisäikeinen kuva globalisoituvan Suomen lähihistoriasta.
Erityisesti Malmbergia askarruttaa kuihtuvan pohjoisen ja paisuvan etelän, Posion ja pääkaupunkiseudun jännite. Hän siteeraa Juha Kuisman uhkakuvaa: ”Italialainen tilanne: toinen puoli maata vauras ja toinen kurja, taantumuksellinen ja rikollinen. Ei tarvita kuin pari sukupolvea periytyvää köyhyyttä, niin se voi olla täälläkin.”
Kirjan päättyessä eli syksyllä 2012 Malmberg on 58-vuotias, elämän elokuussa. Nousu kirjan loppulukua kohti on niin haikean huimaa ja koskettavaa yhteenvetoa kaikesta menneestä ja edessä häämöttävästä, että herkemmällä on vedet silmissä.