Vanhoista esineistä kiinnostunut vaimoni Outi ryhtyi katsomaanHuutokauppakeisaria jo ensimmäisellä tuotantokaudella 2013, jolloin sen esityskanava oli Jim. Minä katsoin ensimmäisen jakson kolmantena tuotantokautena, kun esityskanavaksi oli jo vaihtunut Nelonen – ja jäin heti koukkuun. Nyt tämän vuoden neljäntenä kautena ohjelma on ollut Nelosen toiseksi suosituin ”Haluatko miljonääriksi” -sarjan jälkeen, ja viime viikolla media kertoi, että viidennen kauden kuvaukset alkavat tällä viikolla.
Mikä selittää ohjelman suosion? Pelkistäen voisi sanoa, että se on puhdasta, mutta informatiivista, hyödyllistä ja myös koskettavaa nostalgiaa.
Kaikki esineet, joita huutokaupassa myydään, ovat vanhoja ja pääosin arkikäytössä hyödyttömiä, mutta niille arvoa antaa pitkä ikä, erikoisuus, harvinaisuus tai se, että ne ovat olleet jonkin kuuluisan ihmisen tai järjestön käytössä. Tradition tuottama merkitys ja ajaton estetiikka purevat.
Tätä nostalgian vahvaa perusvirettä tukee se, että huutokaupat pidetään Uuraisten Hirvaskankaalla Keski-Suomessa – tai Sysi-Suomessa, kuten Tuomas Kyrö luonnehtisi. Samaa vaikutelmaa vahvistaa se, että Aki ja Heli Palsanmäki ovat mutkattomia, letkeitä ja omaperäisellä tavalla hauskoja eli aitoja kansan ihmisiä, kuten tavattiin sanoa ennen postmoderneja aikoja. Ja aivan erityisen suosion on saanut mystinen Markku, joka ”auttaa minkä ehtii”, mies joka pyyhkäisee pihaan mersulla ja selviytyy kaikista kunnostustehtävistä, jotka Aki ja Heli hänelle antavat lähtiessään ostamaan tavaraa ympäri Suomea. Ja samaa pysyvyyttä korostaa ohjelman rakenteen toistuminen aina samana: kolme neljännestä kuvaa Akin ja Helin ostosmatkoja ja aina välissä Markun puuhien etenemistä, ja viimeinen neljännes itse huutokauppaa ja sen tulosta: paljonko Aki ja Heli tavaroista maksoivat suhteessa siihen, minkä myynti tuotti.
Hyödyllistä tietoa ohjelman seuraajat saavat siitä, millaisen vaihtoarvon erilaiset tavarat huutokaupassa eli nykyhetkessä saavat, ja Akin kommenttien perusteella myös, miten niiden arvo on ajassa vaihdellut.
Mutta väittäisin, että ehkä tärkein syy ohjelman suosiolle on se, että se on vanhan, ”demokraattisen” markkinatalouden idyllinen kuva. Tavaran myyjät tietävät ja hyväksyvät, että Akin ja Helin on saatava ostoksilleen huutokaupassa riittävä voitto, jotta he voivat sillä peittää kaikki kustannuksensa ja saada jotain myös omaan elantoonsa. Kinaa ostotilanteessa tietysti käydään siitä, mihin kohtaan hintojen odotusarvo asettuu.
Ja tavaroiden markkinahinta muodostuu kirjaimellisesti tässä ja nyt, mukana olevan yleisön ja puhelintarjousten perusteella. Tarjonta ja kysyntä kohtaavat välittömästi, kasvotusten, aivan kuten aikanaan markkinatalouden alkujuurilla, markkinoilla, tapahtui.
Sääli, että Aki Palsanmäki on saatu nousujohteensa takia houkuteltua mukaan Nelosen viikko sitten lauantaina alkaneeseen sarjaan ”Hyvät kaupat”, jossa Akin lisäksi yleisön edustajilta tavaraa ostavat Janne Kataja ja Jethro Rostedt. Kahden nähdyn jakson perusteella Aki on aivan väärässä seurassa. Jos Huutokauppakeisari on monessa mielessä puhdasta ja koskettavaa nostalgiaa, Hyvät kaupat on nykyhetken markkinameiningin aika raadollinen kuva