Olen katsonut kaikki Vain elämää -ohjelman tuotantokaudet. Ohjelman illallispöydissä toistuva puheenaihe oli omat riittämättömyyden tunteet ja kysymys ”olenko tarpeeksi hyvä”. Joskus kysymys ajoittui hetkiin, kun ura oli aallonpohjassa ja suosio alhaalla. Mutta usein kysymyksen esittivät artistit, jotka olivat epäilyksen hetkelläkin suosittuja. Esimerkiksi laulajat, jotka eivät itse tehneet laulujaan epäilivät kyvykkyyttään, kun eivät laulamisen lisäksi osanneet sanoittaa ja säveltää. Toinen kertoo ahdistuneensa, kun festariyleisössä joku poistui kesken esityksen.
Jokin aika sitten kuulin Cambridgessä sikäläiseltä professorilta, että jopa siellä monet professorit epäilevät kykyjään. Olin yllättynyt. Suomesta käsin voisi kuvitella, että jos pääsee johonkin maailman huippuyliopistosta professoriksi, ei tarvitsisi enää epäillä itseään vaan voisi vihdoin ottaa rennosti ja luottaa saavutuksiinsa. Samoin määräaikaisissa työsuhteissa sinnittelevät kuvittelevat, että vakituinen työpaikka mahdollistaa rentouden eikä tarvitse enää suostua kaikkeen.
Niin Vain elämää -tähdillä kuin tutkijoilla arviointi suhteessa kollegoihin on jatkuvaa. Olemme kaikki saman huomiotalouden sisällä. Tuntuu hyvältä, kun tulee nähdyksi myönteisessä valossa, sillä se vahvistaa tunnetta, että lauma ei hylkää. Individualistisessa kulttuurissa lauman myönteisen huomion etsimisestä on tullut erityisen polttavaa. Kuulumme moneen laumaan, ja sidoksemme näihin ryhmiin ovat usein varsin löyhiä ja riippuvaisia siitä, täytämmekö ryhmään kuulumisen kriteerit.
Sosiaalinen media mittareineen kiihdyttää tätä vertailua, mutta ei kuitenkaan ole hyväksytyksi tulemisen tarpeen syy. Se on vain uusi kenttä ja alusta asioille, joita teemme muutenkin. Sosiaalinen media räväyttää siellä kävijän silmille joka kerta kymmeniä tai satoja kertoja kysymyksen ”onko joku muu parempi, huomataanko minua?”
Heinz Bude kuvaa kirjassaan Society of Fear (2018) keskiluokan statuspelkoja, jotka ovat tyypillisesti tulevaisuuteen liittyviä pelkoja – miten minulle ja mahdolliselle jälkikasvulle käy tulevaisuudessa? Tämä huoli on erityisen vahvaa ammateissa, joissa arvo liittyy tiedon ja symbolien tuotantoon ja tulkintaan ja uusiin innovaatioihin. Tällä alueella ideoiden kierto on nopea, joten koko ajan pitää olla kehittämässä uutta. Huomiotalous saa käyttövoimansa nimenomaan näistä tulevaisuuden menestymisiin liittyvistä toiveista.
Tällaisessa tilanteessa yliopisto- ja tutkimuslaitosväen huoli tulevaisuudesta ja kamppailu huomiosta hallitsee monien mieliä. Yhteiskunta- ja käyttäytymistieteilijöillä tai humanisteilla ei ole paljon muuta valuuttaa kuin tulkintansa, analyysit ilmiöistä, kehityskuluista ja näiden tulkintojen pohjalta mahdollisesti suunnitellut ratkaisuehdotukset. Me analysoimme tapahtuneita, ehkä kehitämme uuden käsitteen ja ennustamme tulevaa. Näissä kehittelyissä kilpailemme keskenämme ja toivomme, että edes hitusen erotumme kollegoidemme ideoista ja tulkinnoista.
Vastassamme on kuitenkin myös monet ajatushautomot, journalistit, bloggarit ja twiittaajat, jotka tekevät jatkuvasti samaa analyysiä, mutta vain nopeammin, ketterämmin, kevyemmin. Tuotteemme arvo mitataan jatkuvasti suhteessa kollegoiden ja muiden toimijoiden vastaaviin tuotteisiin.
Asetelmaa on kiihdyttänyt uudet tutkimusrahoitusmuodot, joiden aiheuttamaa kriisiä olen aikaisemmin pohtinut täällä (YP-blogi 2017). Tällaiset kohdennetut, politiikkatoimia palvelevat ohjelmat pureutuvat tärkeisiin ajankohtaisiin ongelmiin. Ohjelmat on kuitenkin suunniteltu niin, että ne ajavat tutkijoita kilpailemaan nimenomaan huomiotalouden valuutalla: kuka lupaa rohkeimman ja nopeimman ratkaisun, kuka lupaa kommunikoida ahkerimmin, kenellä on parhaimmat verkostot.
Juuri tästä hauraasta asemasta johtuen akateemisissa piireissä aika ajoin nousee kritiikki työelämäprofessoreiden nimityksiä kohtaan. Erityisen paheksutaan niitä toimittajia tai työelämäprofessoreita, jotka unohtavat työelämä-etuliitteen. Se vie arvoa meidän epävarmalta asemaltamme akateemisessa, niukkenevien resurssien järjestelmässä.
Jotkut kyllästyvät jatkuvaan kilpailuun kollegoita ja ystäviä vastaan. Moni päätyy kuitenkin muihin vapaisiin tai asiantuntija-ammatteihin, joissa on puolestaan omat statushierarkiansa ja huomiotaloutensa.
Jotkut tutkijat puolestaan peräänkuuluttavat hitaan tekemisen eetosta. Ei välitettäisi enää klikkauksista ja somen hulinasta. Mietittäisiin rauhassa ja kiireettä. Kirjoitettaisiin suomenkielisiä monografioita. OK, hyvä ja houkutteleva idea, mutta jollain konstilla siinäkin pelissä on erottauduttava, kurottava etumatka muihin. Ehkä slow research -porukoille kehittyy oma statushierarkiansa ja ehkä he alkavat kilpailla fast researchiä vastaan ja voittavat kilpailun. Kuka tietää.
Tai ehkä kilpailusta piittaamattomien joukko kasvaa. Sellaisten, jotka pystyvät erottamaan tässä hetkessä tapahtuvat ponnistelut niihin ladatuista, tulevaisuuden menestymisiin liittyvistä odotuksista. Kaiken tekemisen keskiössä ei olisikaan hyväksynnän hakeminen menneille ja tuleville.