Professorit Ilkka Arminen (12.11.) ja Matti Wiberg (13.11.) arvioivat Helsingin Sanomissa Pekka Himasen julkaisujen kansainvälistä merkittävyyttä laskemalla hänen h-indeksinsä ja vertailemalla sitä muiden tutkijoiden indekseihin. Arminen sai Himasen indeksiluvuksi 22 ja totesi sen kertovan ”kohtuullisesta kansainvälisestä näkyvyydestä”. Wiberg laski indeksiksi 15 ja piti sen perusteella Himasta kansainvälisesti ”korkeintaan keskinkertaisena”.
Nyt lienee syytä selittää, mitä h-indeksi tarkoittaa ja mikä on sen kelpoisuus tutkijoiden pätevyyden mittarina.
H-indeksi on fyysikko Jorge Hirschin vuonna 2005 esittelemä kvantitatiivinen mittari, jolla pyritään arvioimaan samanaikaisesti tutkijan julkaisutehokkuutta ja hänen julkaisujensa merkittävyyttä. Jos tutkijalla on tietokannassa esimerkiksi 15 julkaisua ja näistä neljään on viitattu neljässä tai useammassa samaan tietokantaan sisältyvässä, muiden kirjoittamassa julkaisussa, ja loppuihin yhteentoista on viitattu vähemmän tai ei lainkaan, tutkijan h-indeksi on 4. Kun tutkija kirjoittaa kansainväliseen tieteelliseen lehteen kiinnostavan artikkelin, se voi saada nopeasti paljonkin viittauksia ja nostaa tutkijan h-indeksiä.
H-indeksi on tietokantakohtainen eli se lasketaan vain tietokantaan sisältyvistä viittauksista. Niinpä tutkijan h-indeksi voi olla erilainen esimerkiksi Web of Science-, Scopus- ja Google Scholar -tietokannoissa. Indeksi on helppo määrittää tekemällä vaikkapa Manuel Castellsin nimellä tiedonhakuja valitusta tietokannasta. Kun vielä tarkistetaan, että kaikki haussa saadut julkaisut ovat juuri Manuel Castellsin, eivätkä esimerkiksi Miguel Castellsin, voidaan laskea Manuel Castellsin h-indeksi.
Tutkijan ikä ja hänen uransa pituus tietysti vaikuttavat h-indeksiin. Kauan tiedemaailmassa olleet ovat julkaisseet enemmän ja todennäköisesti myös saaneet enemmän viittauksia. Niinpä h-indeksin käyttö tutkijoiden välisessä vertailussa on epäreilua, jos mukana on sekä nuoria että urallaan jo pitkään työskennelleitä tutkijoita. Hirsch itse totesi, että h-indeksin tulisi kasvaa likimain lineaarisesti työvuosien myötä.
H-indeksiä käytettäessä olisi muistettava ennen muuta se, että indeksi on käyttökelpoinen vain vertailtaessa saman alan ja aihepiirin tutkijoita. Lääketieteilijän ja humanistin tai sosiologin ja filosofin h-indeksejä ei pidä vertailla keskenään, koska eri tieteenaloilla on erilainen tapa julkaista ja viitata aikaisempiin tutkimuksiin, ja viittaustietokantojen kattavuus vaihtelee tieteenaloittain. Kattavimmat ja parhaiten ajan tasalla tietokannat ovat luonnontieteissä ja lääketieteessä.
Nämä erot tekevät ymmärrettäväksi sen, että esimerkiksi suomalaisen lääketieteen tutkijan Jaakko Kaprion h-indeksi on Web of Science’n perusteella 80 ja ilmastontutkija Markku Kulmalan 71, mutta valtio-opin professori Wibergin 3 ja sosiologian professori Armisen indeksi 7. Pekka Himasen h-indeksi on saman tietokannan mukaan 1 ja Manuel Castellsin indeksi yhteiskuntatieteilijälle varsin korkea 14.
Yhteiskuntatieteilijän julkaisut saavat Web of Science -tietokannassa enemmän viittauksia ja samalla yhteiskuntatieteilijän h-indeksi on tavanomaista suurempi, kun hän tekee tieteidenvälistä tai monitieteistä tutkimusta. Sosiologi, jonka tutkimuskohteina ovat esim. väestöön tai päihteisiin liittyvät ongelmat ja joka kirjoittaa yhdessä lääketieteilijöiden kanssa ja julkaisee lehdissä, jotka Web of Science -tietokanta on katsonut tieteellisesti korkeatasoiseksi, saa julkaisulleen usein paljon huomiota.
Hirschin indeksiä on usein käytetty tarkoitushakuisesti, ottamatta huomioon sen edellä kuvattuja rajoituksia, ja Hirsch on itsekin alkanut suhtautua kriittisesti luomukseensa. Tutkijan kansainvälistä näkyvyyttä ja vaikuttavuutta ei todella voidakaan määritellä vain h-indeksin kautta, vaan – kuten muussakin tieteen arvioinnissa – tulee ottaa huomioon monta tekijää ja näkökulmaa. Pekka Himasen h-indeksi 1 ei kerro niinkään siitä, että hänen tutkimuksensa olisivat saaneet vähän huomiota, vaan enemmänkin sitä, että Web of Science -tietokantaan ei sisälly kaikkien tieteenalojen parhaitakaan lehtiä kirjoista puhumattakaan.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja Helsingin yliopiston kirjaston johtava tietoasiantuntija. Tieteentekijöiden liitto valitsi hänet lokakuussa Vuoden tieteentekijäksi.