Olen lueskellut Timo Soinin tuoretta ja viime päivinä paljon julkisuutta saanutta kirjaa ”Yhden miehen enemmistö”. En kommentoi sitä muuten, mutta sen sivuilta silmille hyppäsi yksi kappale, joka pelkisti perussuomalaisten kantapuolueen eli SMP:n luonteesta juonteen, jota en ollut aiemmin tajunnut. Kappaleessa (s. 213) Soini purkaa tuntojaan sen jälkeen, kun ”halal-aholaiset” (Soinin väännös) olivat kaapanneet puolueen ja kulkee näin:
”Minun perussuomalaiseni oli rakennettu SMP:n perinnölle, se oli evakkojen ja karjalaisen heimon perustama puolue, jolta minä opin ja sain paljon. Evakot olivat aluksi muukalaisia omassa maassaan. Opin ymmärtämään tämän. SMP:n puoluejohto, Vennamot, Urpo Leppänen, Eino Poutiainen ja monet muut, olivat karjalaisia. Karjalaiset ja karjalaisuus on tehnyt Suomelle paljon hyvää. SMP:ssä siedettiin erilaisuutta, eikä siinä ollut ihmisvihaa vaan päinvastoin lähimmäisenrakkautta. Nyt perussuomalaiset olivat hylkäämässä SMP:n perinnön. Uusi puoluejohto ei pidä SMP:tä arvossa, eikä Vennamon perintö merkitse heille mitään.”
Osa karjalaisista oli kaupunkilaisia mm. Viipurista ja Sortavalasta ja heidät sijoitettiin sodan jälkeen kanta-Suomen kaupunkeihin kuten Helsinkiin, Lahteen ja Kotkaan. Valtaosa karjalaisista, kuten muistakin silloisista suomalaisista, oli kuitenkin maanviljelijöitä, joille valtio antoi maata, suurelle osalle kylmiä tiloja, joista evakot raivasivat itselleen pientilat. Sodan jälkeen optimismi oli hurjaa, oli pelastuttu sodasta ja valtio korvasi menetykset antamalla maata ja halpoja lainoja – tuloksena mm. suuret ikäluokat. Sitten maatalouden ja metsätöiden koneellistuminen alkoi nopeasti murentaa pientilojen kannattavuutta ja 1960-luvun lopulla edessä oli pientilojen joukkomittainen kuolema.
Soinin pelkistyksen avulla tulee ymmärrettäväksi, miksi silloisen populistisen aallon kärjessä olivat nimenomaan entiset rintamamies-karjalaiset. Tuotantotekniikan murros kuritti kaikkia pienviljelijöitä, mutta karjalaisten turhautuminen oli moninkertaista. Entiset karjalaiset olivat sodassa puolustaneet etulinjassa paitsi omaa maataan myös omaa kotiseutuaan, jonka he sitten menettivät. Evakkojen sopeutuminen kanta-Suomeen, varsinkaan maaseudulla, ei ollut kivutonta heti sodan jälkeen eikä vielä 1960-luvullakaan. Rintamamiesten pojista ei ollut pientilan jatkajiksi, koska pientiloilla ei ollut tulevaisuutta. Lapset piti lähettää töihin kaupunkiin – tai Ruotsiin. SMP edusti silloisessa murroksessa todella ”unohdetun kansan” ydintä.
Kun kerroin tästä Soinin sitaatista ja sen virittämästä ajatuksesta vanhalle hyvälle ystävälleni Olavi Paroselle, hän piti sen ”isoa kuvaa” lupaavana, mutta kertoi sitten omasta taustastaan näin:
”Olipa kiinnostavaa tekstiä, se tuli niin lähelle omia karjalaisia vanhempiani. Heidän viimeinen evakkoretkensä päätyi monien vaiheiden jälkeen 1947 Hyvinkään maalaiskunnan Nopon kylään, josta heille ’lohkaistiin’ paikallisen suurtilallisen maista 2,5 hehtaarin rintamamiestila. Eihän niin pieni tila viljelyksineen ja muutamine kotieläimineen elättänyt perhettämme, vaan isä hakeutui palkkatyöhön VR:n Hyvinkään konepajalle. Eikä rintamamiehen pojasta tullut pientilan jatkajaa, vaan ainoana lapsena minulla oli onni lähteä ns. opintielle. Kaikki lähinaapurimme olivat Karjalan evakoita ja elivät samanlaista elämää: vaimot kotona hoitamassa pientilaa/karjaa ja miehet palkkatyössä. Siksipä evakoiden sopeutuminen uuteen ei ollut kovin vaikeaa. Maalaisliitto oli suosikkipuolue ja Johannes Virolainen karjalaisten paras tuki. En muista, että Vennamosta olisi juurikaan puhuttu myönteiseen sävyyn.”
Olavin osuva kuvaus Nopon kylän evakkojen elämästä saattaa selittää, miksei SMP siellä oikein viehättänyt. Lähellä oli Hyvinkää, jossa oli tarjolla pysyviä palkkatyöpaikkoja. Tämä takasi tasaisen toimeentulon ja mahdollisti myös Olavin lähettämisen opintielle. Valtaosa kaukana kaupungeista olevista pienviljelijöistä taas hankki lisätulonsa talvisin tekemällä metsätöitä tukkikämpillä, ja vielä 1950-luvulla saha/kirves-metodilla. Ounastelen, että SMP:n nousu kulki yhtä jalkaa moottorisahan yleistymisen kanssa ja huipentui vennamolaiseen semijytkyyn vuoden 1970 vaaleissa (SMP sai silloin 18 kansanedustajaa ja keskustapuolue hävisi 15 paikkaa). 1960-luvun lopulla pienviljelijä/metsätyömiesten elanto alkoi kaventua jyrkästi molemmista ”päistä”: peltojen pakettilaki kuihdutti viljelyä ja moottorisaha karsi tarvittavaa metsien miestyövoimaa. Peltojen pakettilaki koettiin myös syvänä moraalisena loukkauksena pellot itse korpeen raivanneille veteraaneille.
Evakot ja heidän lapsensa ovat tavallaan maahanmuuttajia, joskin saman kulttuurin ja kielialueen sisällä. Heillä on kokemusperäinen ymmärrys siitä, että joskus ihmisten on pakko muuttaa kotikonnuiltaan hakemaan turvaa muualta. Voisiko tässä olla jonkinlainen periytyvä mentaalinen perusero vanhan SMP-virtauksen ja nuorten halla-aholaisten maailmankuvan välillä – mikä osaltaan aiheutti perussuomalaisten kahtiajaon vuonna 2017?