ulkisessa keskustelussa jo ajatus eliitistä ja elitismistä aiheuttaa monesti närkästystä ja herättää mielenkiintoa. Juha Akkanen esittää Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan Ruokahifistely on elitismiä (26.10.2016) elitismin siirtyneen venekerhoilta kotikeittiöihin. Akkasen kirjoituksessa eliitin käsitettä ei määritellä, vaan tekstissä nojataan mielikuvaan kuvitteellisesta espoolaisesta omakotiasujasta ja tartutaan epämääräiseen elitismiin sekä toimittajan itsensä tekemiin havaintoihin. Eliitti ymmärretään tekstissä erilliseksi, omissa “porukoisssaan” viihtyväksi joukoksi, jonka olemassaolo kiteytyy hallitsemattomaan ja tuhlailevaan rahankäyttöön.
Artikkelissamme Eliitti ja elitismi suomalaisissa sanomalehdissä 2000–2014 (YP 5/16) tartumme kysymykseen siitä, millainen on suomalainen eliitti. Miten siitä puhutaan, mistä se on löydettävissä, kuka sen määrittelee ja miten eliitin käsite toimii suomalaisessa julkisessa keskustelussa? Aineiston muodostavat kahden suuren suomalaisen sanomalehden (Helsingin Sanomat ja Maaseudun Tulevaisuus) pääkirjoitukset. Eliitin käsite on hiipinyt pääkirjoitussivuille 2000-luvulla kuin varkain, mutta tänä päivänä käsitteen käyttö on arkipäiväistynyt. Eliittiä koskeviin pääkirjoituksiin liittyy tavallisesti jonkinlainen stereotyyppinen kärjistys; eliitistä puhutaan niin sivistyneistönä kuin kermana, rötösherroina ja punavihreässä kuplassaan viihtyvinä etelähelsinkiläisinä punaviinin lipittäjinä. Eliitti-sana heitetään pääkirjoitusten ingressiin syötiksi tai viimeistään niiden loppuun alleviivaamaan yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Käsitteen käyttö on usein populismin kanssa flirttailevaa.
Lehtien pääkirjoitusten analyysissa voidaan havaita kaksi selkeää päätulosta. Ensinnäkin eliitti nähdään muuhun väestöön nähden vastakkaisena ja marginaalisena useilla ulottuvuuksilla. Se asetetaan vastakkain aatelittomien, hallintoalamaisten, kansan, kouluttamattomien, köyhien, massan, keskiluokan, työväestön, kielitaidottomien ja yhteiskunnan päätöksenteosta mitään ymmärtämättömien kanssa. Toiseksi, Maaseudun Tulevaisuuden kirjoitukset poikkeavat Helsingin Sanomien pääkirjoituksista siinä, että maaseudun näkökulmasta yhtenäinen, erillinen ja saavuttamaton, kansainvälinen ja kaupunkilainen eliitti rajataan Etelä-Suomeen, Kehä III:n sisäpuolelle ja suppeimmillaan Arkadianmäelle.
Aineiston keskeinen ajallinen muutos liittyy eliitin kehystämiseen: siinä, missä eliitti määriteltiin 2000-luvun alussa useimmiten politiikan ja talouden kehysten kautta, tarkastelujakson loppupuolella vuodesta 2009 eteenpäin pääkirjoitukset keskittyvät pikemminkin eliitin merkkeihin arjessa; kultivoituneisiin kulttuuriharrastuksiin, hienoihin tapoihin ja oopperassa liehuviin minkkiturkkeihin. Pääkirjoitusteksteissä eliitin yksittäisten ja erityisen vaikutusvaltaisten jäsenten pukeutuminen on esitetty vallan merkkinä – esimerkeistä tunnetuin lienee iltapäivälehtien lööpeissäkin huomiota saanut Björn Wahlroos ja hänen punaiset housunsa. Eliitin merkeiksi nostetaan erityisten premium-hyödykkeiden, kuten samppanjan ja kaviaarin, lisäksi arkisia tuotteita kuten maito ja espoolaisen leipomon maalaisleipä (vs. sarjatuotettu ja muovipussiin pakattu ruisleipä).
Eliittinä olemisen pelkistyminen “elitismiksi”, taidoksi tyylitellä ja ilmaista statusta kulttuuri- ja kulutusvalintojen kautta, kertoo jotakin ajastamme. Eliitin stereotypiat ja eriarvoisuuden pelkistäminen eroiksi kulutusvalinnoissa ja tyylittelyssä peittävät alleen sen tosiseikan, että eriarvoisuudessa on kyse rakenteista ja resurssien epätasaisesta jakautumisesta. Kun eriarvoisuuskeskustelussa irtaudutaan tavallisimmin käytetyistä eriarvoisuuden mittareista, kuten tulomittareista ja valta-asemista, jää eriarvoisuuden määritteleminen yksittäisten vaikutelmien ja ulospäin näkyvien vaurauden merkkien varaan. Näissä keskusteluissa on vaarana se, että voimakkaiden kärjistysten ja triviaalien eriarvoisuusesimerkkien taustalle jäävä eriarvoisuuden ilmeneminen ja resurssien epätasainen jakautuminen saavat vähemmän huomiota. Vallan rakenteet ja sen käyttö hukkuvat keskusteluun siitä, kuka eliitin jäsenistä yhä tietää maitopurkin hinnan.
Populistiset puheenpainot eivät nouse tyhjästä. Keskustelun muutoksen taustalla lieneekin yleisempi keskustelukulttuurin muutos ja yksilöllisten valintojen nostaminen huomion keskiöön. Toisaalta eliittikeskustelun yksilöllistyminen johtaa siihen, että aiemmin etäisen, suljetun ja harmaan valta- ja talouseliitin sijaan kuva eliitistä muodostuu yllättävänkin värikkääksi.
Analyysimme osoitti myös, että eliitin ja elitismin käsitteiden huoleton heittely pääkirjoitusteksteissä on todennäköisesti klikkausjournalismiin kuuluva strategia – toimiva ja takuuvarma keino saada sanomalehtien jutuille lukijoita. Tämänkin puheenvuoron kirjoittamisen hetkellä Akkasen pääkirjoitus on HS:n neljänneksi luetuin juttu.
Nina Kahma on tutkijatohtori ja Sonja Kosunen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Kahman ja Kosusen artikkeli ”Eliitti ja elitismi suomalaisissa sanomalehdissä 2000–2014” julkaistaan YP:n numerossa 5/2016 perjantaina 28.10.