Hiukan hätkähdin, kun yksilökeskeisyyden ja liberalismin pää-äänenkannattajaksi profiloituneen Helsingin Sanomien tuore vastaava päätoimittaja Kaius Niemi asettui kolumnissaan (4/4) kannattamaan listavaaleja nykyisen suomalaisen käytännön sijasta.
Listavaaleissa kukin puolue nimeää ehdokkaat ja asettaa heidät ”paremmuusjärjestykseen” eli kun vaaleissa voi äänestää vain puoluetta, valituksi tulevat listan yläpäässä olevista sitä mukaa ne, joiden valintaan puolueen kannatus riittää. Ehdokkailla ei siis ole henkilökohtaisia äänimääriä, vain puolueilla, jotka listallaan etukäteen päättävät, keillä ehdokkailla on mahdollisuus mennä läpi.
Niemen mukaan ”tämä Ruotsissakin käytössä oleva malli korostaa puolueiden poliittisia ohjelmia ja ideologisia eroja henkilöiden sijasta”. Samoin Niemen mukaan ehdokkaiden ei tarvitse satsata kampanjaansa lainkaan omaa rahaa, koska puolue vastaa kaikesta markkinoinnista.
Miksi tämä olisi parempi kuin Suomen nykysysteemi? Kaius Niemen mukaan puolueet osaavat arvioida ehdokkaiden kykyä ja osaamista paremmin kuin kansalaiset, ja erityisesti nuoret ehdokkaat pääsisivät paljon paremmin esiin.
Rohkenen syvästi epäillä. Puolueet ovat ideologisia ja hierarkisia pyramideja, joissa valta poliittisiin linjauksiin ja henkilövalintoihin kasautuu hierarkian yläpäähän – kuten kaikissa organisaatioissa. Näin tietysti pitää ollakin, koska peruslinjan jatkuvuus on pyrittävä turvaamaan. Nuoret kriittiset ehdokkaat eivät tässä konstellaatiossa ole suinkaan kärkiryhmässä. Jos tälle rakenteelle annetaan yksinoikeus asettaa ehdokkaat ja nimenomaan valittavuusjärjestykseen, menetetään jotain olennaista.
Nimittäin: jo Suomen nykysysteemissä puolueilla on valtaa, nimenomaan ehdokasasettelussa. Puolueen ehdokaslistalle ei pääse, elleivät puolue-elimet ehdokkaaksi kelpuuta. Puolueet siis valitsevat mielestään kelpoiset ehdokkaansa – mutta sen jälkeen kansa vaaleissa päättää, kenelle ehdokkaista äänensä antaa.
Minusta tässä toteutuu kauniisti kaksitasoisen kansanvallan meininki: puolueet asettavat ehdokkaat, mutta kansa päättää, keitä heistä se haluaa kannattaa. Systeemi on itse asiassa aika nerokas paitsi pysyvyyden myös muutoksen moottori: jos puolueen johto on leipääntynyt ja/tai seonnut politiikassaan, kansa voi – äänestämällä ”vääriä” ehdokkaita – laittaa tuulta muutoksen purjeisiin. Nykysysteemissä kansa äänestää sekä puoluetta että ehdokasta, ja laittaa näin halutessaan painetta valitsemansa puolueen sisälle.
Takaisin Kaius Niemeen. Miksi hän asettuu listavaalien kannalle, vaikka jutussaan toteaa, että ”puolueiden jäsenmäärät ovat romahtaneet neljässä vuosikymmenessä kolmannekseen eli noin kuuteen prosenttiin äänioikeutetuista”. Näkyykö tässä jotenkin nykyisen uusliberalistisen ajattelun kummallinen ristiriita: yksilöt ovat kaikki kaikessa – kunhan valta yhteiskunnassa keskitetään riittävän kauas ja riittävän ylös?