Meneillään on 2. asteen ammatillisen koulutuksen reformi, jota on sanottu suurimmaksi koulutusjärjestelmän muutokseksi sitten peruskoulu-uudistuksen. Reformin keskeinen osa on uusi laki ammatillisesta koulutuksesta, joka on nyt lausuntokierroksella. Reformi on kannatettava, mutta se vaikuttaa monilta osin ihanteellisten lopputulosten kuvaukselta eikä niinkään realistiselta prosessilta, joka johtaisi toivottuihin tuloksiin.
Reformissa korostuu opiskelijan näkökulmasta kaksi asiaa. Ensimmäinen on ammatillisten oppimisympäristöjen monipuolistuminen eli opiskeluiden siirtyminen enemmän työpaikoille ja verkkoon. Osaamista pyritään hankkimaan oppilaitosten työsalien lisäksi työpaikoilla sekä verkko-opetuksen keinoin.
Toinen reformin painotus on ammatillisten opintojen henkilökohtaistaminen. Opintojen alussa jokaiselle opiskelijalle tullaan tekemään henkilökohtainen osaamisen kehittämissuunnitelma HOS, jossa määritellään opiskelijalla jo oleva osaaminen sekä keinot puuttuvan osaamisen saavuttamiseksi. Osana henkilökohtaistamista pyritään tekemään mahdollisimman helpoksi myös muualla kuin oppilaitoksissa hankitun osaamisen hyväksiluenta tutkinnon suorittamisessa. Jos on sattunut oppimaan hitsaamista, hiustenleikkuuta tai ruotsia jossain muualla, aiemman osaamisen voi jatkossa sisällyttää opintoihin nykyistä helpommin.
Reformia perustellaan kepillä ja porkkanalla. Pehmeä linja vetoaa asiakaslähtöisyyteen. Reformissa oletetaan, että opiskelijat haluaisivat ja hyötyisivät enemmän henkilökohtaisemmasta opiskelusta sekä osaamisen hankkimisesta oppilaitoksen ulkopuolelta. Keppi taas liittyy rahaan: muutosten myötä uskotaan säästettävän oppilaitosten seinistä ja opettajien palkkakuluista. Yhtä jalkaa reformin kanssa ammatillisen koulutuksen rahoitusta leikataan sadoilla miljoonilla euroilla.
Reformin tavoitteet ovat hyviä ja nyky-yhteiskunnassa välttämättömiäkin. Tarvitaan kuitenkin malttia, viisautta ja erilaisten näkökulmien yhteensovittamista, jotta tavoitteet myös toteutuvat eivätkä käänny itseään vastaan. Tässä kirjoituksessa esitän oman, ammatillisen koulutuksen arkea koskevan tutkimustyöni näkökulmasta seikkoja, jotka on syytä ottaa huomioon reformia toteutettaessa. Ikäväkseni olen huomannut, että näistä ei julkisuudessa ole juuri puhuttu, vaikka tutkimuksen valossa ne näyttävät ratkaisevilta reformin tavoitteiden saavuttamisessa.
Opiskelijat haluavat yhteisöllisyyttä, eivät henkilökohtaistamista
Omien tutkimusteni keskeinen tulos on, että opiskelijoille tärkein oppimisympäristö sekä henkilökohtainen toive on ”hyvä luokka” eli opiskelijaryhmä tai muu yhteisö, jossa opitaan (Maunu 2016). Tämä on ilmeistä missä tahansa työyhteisössä: hyvässä porukassa työ sujuu ja töihin on mukava tulla. Jos työporukka ei toimi, työntekijät ovat väsyneitä ja turhautuneita eikä tuloksiin päästä. Tämä on tärkeää ymmärtää ja turvata myös ammatillisen koulutuksen reformissa. Henkilökohtaistaminen ei saa tarkoittaa opiskelijoiden sysäämistä yksinäisyyteen tai sosiaalisiin viidakon lakeihin jatkuvasti muuttuvissa ja vaihtuvissa työporukoissa oppilaitoksissa, työpaikoilla ja digitaalisissa ympäristöissä. Vaarana on, että opiskelijoilla oletetaan olevan jo opintojen alussa taitoja ja rohkeutta toimia muuttuvissa ja usein aikuisillekin haastavissa tilanteissa, vaikka opintojen tehtävä on tuottaa näitä valmiuksia.
Henkilökohtaistamisen prosesseissa on syytä huomioida myös yksilöiden sosiaaliset tarpeet, jotka ovat nuorilla suuria jo kehityspsykologisista syistä. Luontevaa olisi kysyä esimerkiksi henkilökohtaista osaamisen kehittämissuunnitelmaa laadittaessa, kuinka opiskelija haluaa hankkia puuttuvan osaamisen, ja tarjota vastausvaihtoehdoiksi:
a) Pysyvissä, kiinteissä ja kasvokkain kokoontuvissa opiskeluryhmissä tai työyhteisöissä
b) Vaihtelevissa, hajanaisissa ja satunnaisesti kokoontuvissa opiskeluryhmissä tai työyhteisöissä
c) Yksin.
Koska opiskelijat toivovat todennäköisimmin hyviä ja riittävän kiinteitä oppimisyhteisöjä, heille pitää turvata mahdollisuudet ja oikeus niihin. Tämä on myös reformin onnistumisen kulmakivi. Reformissa täytyy huolehtia, että opiskelijoille tarkoituksenmukaisia ja toimivia oppimisympäristöjä on tarjolla kaikille tasapuolisesti. Ani harvoin ne syntyvät itsestään ilman aktiivista ohjaamista ja ohjaamiseen varattuja resursseja niin oppilaitoksissa, työpaikoilla kuin verkossa. Kyse on myös opettajien ja työpaikkaohjaajien osaamisesta ja koulutuksesta.
Jos näin ei tehdä, se kyseenalaistaa reformin julkilausutut henkilökohtaistamisen ja asiakaslähtöisyyden periaatteet. Silloin opiskelijoiden keskeisiä tarpeita ja toiveita osaamisen hankkimisen prosesseissa ei huomioida, vaan valinnanvapaus kaventuu lähinnä tapoihin rekisteröidä periaatteessa miten hyvänsä hankittuja työteknisiä valmiuksia.
Osaamisen rekisteröintiä vai tuottamista?
Myös osaamisen rekisteröintiin liittyy sudenkuoppia, jotka on kyettävä välttämään. On selvää, että myös muualla kuin oppilaitoksissa hankittu osaaminen pitää tunnistaa ja tunnustaa. Toinen kysymys kuitenkin on, kuinka suuri osa esimerkiksi peruskoulun päättäneistä nuorista on motivoitunut ja osaava hankkimaan itsenäisesti osaamista oppilaitoksen ulkopuolelta sekä reflektoimaan ja kirjaamaan sitä esimerkiksi digitaaliseen oppimisportfolioonsa? Suurin osa opiskelijoista tulee oppilaitoksiin opiskelemaan juuri siitä syystä, että he saisivat haluamansa valmiudet mahdollisimman helposti ja ammattitaitoisten opettajien ohjauksessa. Myös tätä kautta reformi on vaarassa olettaa opiskelijoille jo opintojen alussa sellaisia valmiuksia, joita opinnoissa pitäisi vasta tuottaa. Osaamisen hankkiminenkin vaatii osaamista – opiskelijoiden lisäksi myös opettajilta ja työpaikkaohjaajilta.
Jos ammatillinen koulutusjärjestelmä kaikesta huolimatta tässä tilanteessa korostaa yhä enemmän osaamisen rekisteröintiä sen tuottamisen kustannuksella, se voi tuottaa vaikeita eriarvoisuuden mekanismeja. Ne yksilöt ja ryhmät, jotka saavat oppilaitoksen ulkopuolelta eniten tukea ja valmiuksia osaamisen hankkimiseen, voivat saada helpommin kvalifioitua osaamisensa tutkinnoiksi ja esimerkiksi niiden tuomiksi työmarkkina-asemiksi. Vastaavasti niiden, jotka saavat vähemmän vetoapua esimerkiksi perheestään, tuttavapiiristään tai lähialueiden työnantajilta, voi olla vaikeampaa saada myöskään tutkintoa ja töitä. Voi syntyä järjestelmä, joka pikemminkin vahvistaa ja uusintaa mahdollisuuksien eriarvoisuutta kuin tasaa sitä.
Tällainen eriarvoistuminen vältetään varmimmin pitämällä oppilaitoksissa tarjotun opetuksen määrä ja laatu riittävän korkealla tasolla (väheksymättä vaihtoehtoisia osaamisen hankkimisen tapoja). Siksi myös opetuksen tason turvaaminen tulee olla reformissa keskeinen julkilausuttu periaate. Asiakaslähtöisyyden hengessä kaikkia asiakkaita pitää palvella samanarvoisesti, niitäkin, joilla ei vielä ole osaamista tai valmiuksia hankkia sitä itsenäisesti oppilaitoksen ulkopuolelta.
Missä työnantajat – ja maksavatko he?
Mitä tulee opintojen viemiseen työpaikoille, niin reformin sinänsä hyvä tavoite ei välttämättä ole työnantajille helppoa. Toki työpaikoilla on opiskeltu ja opittu aiemminkin, mutta mistä hankitaan resurssit ja motivaatio vastaanottaa, ohjata ja arvioida jopa tuhansia uusia opiskelijoita ja samalla hoitaa muut työt? Uusikaan laki ammatillisesta koulutuksesta ei voi ohjata eikä rahoittaa työnantajia, jolloin työpaikkaoppimisen onnistuminen jää paljolti työnantajien oman motivaation ja resurssien varaan. Tämä on teema, josta ei ole juuri kuultu työnantajien näkemyksiä. Tämä on erikoinen ilmiö tilanteessa, jossa muilta osin peräänkuulutetaan suurestikin työnantajien toimintaedellytysten ja sitä kautta työllisyyden paranemista. Vaarana näiltä osin on, että oppilaitokset jäävät tyhjän päälle ja oman onnensa nojaan, jos koulutuksen rahoitusta leikataan eivätkä työnantajat innostu ottamaan lisää opiskelijoita.
Tästä näkökulmasta reformin pinnan alla siintää myös pyrkimys vastuuttaa oppilaitoksia yhä enemmän oman rahoituksensa hankkimisesta. Myös tämä on omiaan lisäämään eriarvoisuutta valtakunnan tasolla. Niillä alueilla ja paikkakunnilla, joissa paikalliseen rahoitukseen on paremmat mahdollisuudet esimerkiksi yritysyhteistyön kautta, kyetään tällöin järjestämään enemmän ja laadukkaampaa koulutusta. Tämä tarkoittaa valitettavan helposti ammatillisen koulutuksen alueellisen saavutettavuuden ja sitä kautta tasa-arvon heikentymistä.
Lähde: Maunu, Antti (2016): Yhteisöjen aika. Ryhmäilmiö-malli ja sosiaalipedagogiikka ammatillisissa oppilaitoksissa. Helsinki: Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry. Verkossa
http://www.ehyt.fi/sites/default/files/Yhteisojen%20aika.pdf”>http://www.ehyt.fi/sites/default/files/Yhteisojen%20aika.pdf