Olin keskiviikko-iltana klo 20:15 osallistumassa A2:n keskusteluohjelmaan turvattomuudesta, kun sain tekstiviestin työkaveriltani. Hän vetosi minuun, että jättäytyisin viime hetkellä pois keskustelusta. Myös muutamat muut olivat somessa pyytäneet minua vetäytymään. Vähän aikaisemmin kaksi kansanedustajaa ja maahanmuuttajajärjestön edustaja olivat ilmoittaneet jäävänsä pois ohjelmasta. Ohjelmantekijät olivat epätoivoisesti soitelleet muita vieraita tilalle, mikä antoi monille muillekin syyn kieltäytyä ja kertoa kieltäytymisestään somessa. Ohjelma näytti tulleen tuomituksi jo ennen sen lähettämistä.

Kaltaisellani maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen myönteisesti suhtautuvalla keskustelijalla tuntui tuolla hetkellä olevan harvinaisen vähän, jos yhtään voitettavaa osallistumalla keskusteluun. Sen sijaan vaarana oli tulla vedetyksi tahtomattaan mukaan äärioikeistolaiseen propagandaan.

Minut pyydettiin mukaan ilmeisesti siksi, että kirjoitin aihetta käsittelevän esseen Helsingin Sanomiin. Kirjoituksessa pyrin osoittamaan, että suomalaisessa yhteiskunnassa on vakavia taloudelliseen ahdinkoon ja näköalattomuuteen liittyviä jännitteitä, joilla on myös alueellinen ja sukupuoliulottuvuus. Väitin, että nuo jännitteet purkautuvat osin maahanmuuttokeskustelussa.

Suomen tilanne taantuvana kilpailu- ja hyvinvointivaltiona yhdistettynä suuren turvapaikan hakijoiden määrään on uhkaava. Uskon, että voimme päästä eteenpäin vain puhumalla asioista niiden oikeutta nimillä ja torjumalla ennakkoluuloja tiedolla. Toisaalta en itse suostu keskustelemaan kreationistien enkä tupakkateollisuuden edustajien kanssa. Maahanmuuttokeskustelu on parhaimmillaan turhaa ja pahimmillaan vahingollista niiden kanssa, jotka eivät tunnusta luovuttamattomia ihmisoikeuksia.

Päätin kuitenkin jäädä keskustelemaan.

Kungfutse on sanonut: “Kun sanat menettävät merkityksensä ihmiset menettävät vapautensa”. Esimerkiksi A2:n keskustelussa edustettuna ollut Finnish Defence League esittelee itsensä ihmisoikeusjärjestönä. A2:n keskustelun lähtökohtana oli ”turvattomuus”-sanan hämärtäminen. Lähtömaissaan ja vaarallisella pakomatkaan turvattomuutta kokeneista uhreista tuli ohjelman lähtökohdan mukaan syyllisiä suomalaisten turvattomuuteen.

Ohjelman jälkeisessä keskustelussa sanalta ”ääripää” on haluttu riistää merkitys. Nyt asialla ovat jotkut meistä maahanmuuttajien puolustajista. He kyselevät, missä muka on toinen ääripää. Ihmisoikeuksien tunnustamisessa ei ole tietenkään ääripäitä, mutta maahanmuuttokeskustelussa on tunnistettavissa ääripäät.

Toisessa laidassa ovat fasismilla, rasismilla ja uusnatsismilla flirttailevat keskustelijat ja toisessa laidassa ajatuspoliisit, jotka pyrkivät moraalisen ylemmyyden tunnossa sanelemaan sen, miten maahanmuutosta ja maahanmuuttajista tulisi keskustella. Ajatuspoliisit haluavat viedä julkisen tilan äärioikeistolaisen ideologian lisäksi niiltäkin, jotka eivät osaa tai halua puhua omista kielteisistä maahanmuuttajiin liittyvistä kokemuksistaan heidän hyväksymällään tavalla.

Myös ajatuspoliisien toiminta on toisinaan poliittisesti motivoitunutta. He pyrkivät kärjistämään vastustajiensa kokemuksia ja siten herättämään moraalista pahennusta ja mobilisoimaan omia kannattajia. Aito vihapuhe on vakava ongelma. Keskustelu maahanmuutosta on kuitenkin vaikeaa, jos kielteiset kokemukset maahanmuuttajista ja maahanmuutosta leimataan vihapuheeksi ja äärioikeistolaisen ideologian ilmaisuiksi.

Koen perussuomalaisten puolueen arvot vieraiksi itselleni. Puolue on kuitenkin tehnyt mielestäni valtavan palveluksen suomalaiselle demokratialle toimimalla paineventtiilinä ahdistetun keskiluokan, erityisesti miesduunareiden, kokemuksille. Arvostan myös sitä, että puolue kantaa hallitusvastuuta turvapaikanhakijakriisin aikana. Poliittinen keskustelu olisi varmasti vieläkin repivämpää, jos perussuomalaiset olisivat oppositiossa.

Ajatuspoliisit eivät halua tai osaa tunnistaa kokemusten ja ideologioiden välistä eroa. Siksi he voivat harkitsemattomuudessaan radikalisoida niitä, joidenkokemus maahanmuuttajista tai ylipäätään globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä on syystä tai toisesta kielteinen. Radikalisoitumisen vaara on tällä hetkellä erityisen suuri, kun perussuomalaisten kannatus on romahtanut ja yhä useammat eivät tiedä mitä puoluetta äänestää.

Turvattomuuskeskustelu ei ollut niin epäonnistunut ohjelma kuin etukäteen saattoi ajatella. Se oli monikerroksinen ja kaaosmainen keskustelu, joka kärsi tasapuolisuusharhasta. Ennakkoluuloja oikeutettiin totuudenvastaisilla väitteillä ja koettu pelko muuttui osin pelon politiikaksi. Toisaalta keskustelu purki myös jännitteitä ja vastakkainasetteluja. Keskustelussa ei puhuttu toisten päälle eikä menty henkilökohtaisuuksiin. En tuntenut tulleeni vedetyksi mukaan äärioikeistolaiseen propagandaan, mutta en myöskään päässyt selville, mistä maahanmuuttajien vuoksi turvattomuutta kokevien pelot oikein kumpuavat.

Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa.