Ahtaasti asumista lähestytään tällä hetkellä kahdesta toisistaan poikkeavasta näkökulmasta. Toisinaan sitä tarkastellaan yhteiskunnallisena ongelmana, joka pitää poistaa. Toisinaan ratkaisuna, jolla voidaan edistää kestävää kehitystä ja ihmisten hyvinvointia.
Historiallisesti ahtaasti asumiseen on liitetty sekä hygieniaan että moraaliin liittyviä kysymyksiä. Asumisolojen parantaminen on ollut yksi sotien jälkeisen sosiaalipolitiikan tärkeimpiä tavoitteita. Esikaupunkirakentamisen myötä asumisväljyys kasvoi. Asumisen laatu parani, mutta kriittiset äänet alkoivat puhua nukkumalähiöistä. Nykystandardien näkökulmasta lähiöiden asunnot ovat jo pieniä. Tänä päivänä asumisen laatua, jonka ihmiset tavallisesti määrittävät runsaana neliömääränä, haetaan usein kaupunkirakenteen reunoilta omakotitaloista. Siellä lapsiperhe voi taata jokaiselle lapselle oman huoneen.
Kun ahtaasti asumista määritellään tilastollisesti, se tarkoittaa ”enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiötä ei lasketa huonelukuun”. Määritelmän mukaan Suomessa joka neljännessä asuntokunnassa asutaan ahtaasti.
Asumisväljyydestä puhuttaessa nousee kuitenkin esiin myös se toinen näkökulma. Kokevatko ahtaasi asuvat aina asumistilanteensa ongelmalliseksi? Ruotsalaissosiologi Helena Ekstam totesi Tukholmaan suuntautuneessa kyselytutkimuksessaan, että vain noin joka kolmannes tilastollisesti ahtaasti asunut henkilö koki asumisensa puutteelliseksi.
Kaupunkiasumiselle on tutkimusten mukaan tyypillisesti leimaavaa, että asukkaille on tärkeämpää missä asutaan kuin miten asutaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että julkinen tila voi kompensoida pientä asuntoa. Tällöin tosin puhutaan ”compact living”istä.
Parhaimmillaan ”compact living” on ekososiaalisesti kestävää. Se voidaan myös määritellä käsikädessä voiton maksimoinnin kanssa. Oslon keskustan uudella kerrostaloalueella rakennuttaja jätti yhteiset piha-alueet mahdollisimman pieniksi. Näin kohteessa saatiin enemmän rakennusalaa taloille. Ratkaisu muodostui ongelmaksi, kun kompakteihin asuntoihin muuttaneet lapsiperheet huomasivat elävänsä ilman toimivaa lähiympäristöä lapsilleen.
Tulevaisuuden kaupunkirakenteen on eheydyttävä ja tiivistyttävä. Voidaanko myös keskusta-alueen ulkopuolisilla alueilla asua pienimmissä asunnoissa jos elämisen laatua nostetaan painostamalla laadukkaampaan ja yhteisöllisempään lähiympäristöön? Juuri nyt joukko Aalto-yliopiston opiskelijoita asustaa liiketilaa Kontulassa voidakseen kokea omakohtaisesti ”mitä on se ”veto ja voima”, jota Helsingin itäinen kaupunginosa tarjoaa”. Löytyisikö sieltä sellaista vetovoimaa, joka ei ajaisi erityisesti lapsiperheitä kaupungin reuna-alueille isoon omakotitaloon neliöiden perässä, vaan loisi edellytykset toimivaan ekososiaalisesti kestävään arkeen?
Linkkejä