Kun viime kesäkuussa kokoomukselle valittiin uutta puheenjohtajaa, enemmistö poliittisista toimittajista ja sitten myös kokoomuksen puoluekokousedustajista oli samaa mieltä kuin Hjallis Harkimoviime kevään kolumnissaan:
”Jos kokoomus mielii voittaa vaalit ensi keväänä, pitäisi heidän ehdottomasti valita Stubb. Stubb on ylivoimainen kansansuosikki.”
Nyt tulevan kevään vaalien alla kokoomuksen ja Stubbin kannalta gallup-kehitys näyttää vähemmän fantastiselta. Ilta-Sanomien kolumnisti Pekka Seppänen oivaltaa (3/2) todennäköisen syyn kokoomuksen luisuun:
”Kyllä, Alexander Stubb oli viime kevään eurovaalien äänikuningas. Mutta suuri henkilökohtainen äänimäärä ei kerro laajasta kansansuosiosta, vaan suosiosta jonkin erityisen väestönosan keskuudessa. Perussuomalaiset eivät ole valinneet puheenjohtajaksi omaa ääniharavaansa Jussi Halla-Ahoa eivätkä keskustalaiset omaa ikiharavaansa Paavo Väyrystä.”
Menestyvä puolueen puheenjohtaja on sellainen, joka kykenee kannustamaan oman puolueensa sisäiset siivet ja kuppikunnat puhaltamaan yhteen hiileen – siis löytämään sellaisen konsensuksen eli tavoitteet ja toimintalinjan, joiden taakse koko puolue voisi aidosti yhdistyä.
Mutta Stubb tuleekin puolueensa äärilaidalta, joka yhdistää omaperäisellä tavalla niin taloudellista kuin moraalista uusliberalismia – tyylillä ja persoonallisella viehätysvoimalla, joka selvästi innostaa osaa nuoremmasta kannattajakunnasta, mutta samalla vieroksuttaa suurta osaa muita. Ja kuin korostaakseen kaikki tai ei mitään -linjaansa Stubb on toistuvasti ottanut kritiikkinsä kohteeksi juuri konsensus-käsitteen. Ei olekaan ihme, että tämä on otettu kirjaimellisesti, niin puolueen sisällä kuin ulkopuolella.
Siteerasin aikanaan väitöskirjassani Jyrki Smolanderin erinomaista kirjaa kokoomuksen historiasta. Kiinnostava oli varsinkin jakso 1970-luvun remonttimiehistä, mitä pelkistin näin:
”Viemällä kokoomus hyvinvointivaltion taakse ja antamalla sille ’ei-sosialistinen’ tulkinta – yksilöllisen vapauden maksimointi – remonttimiehet tekivät kokoomuksesta sosiaaliliberaalin puolueen. Muutoksen tarkoitus oli nostaa puolue tasavertaiseksi SDP:n kanssa kilpailussa keskiluokan äänistä – kuten remonttimiehet itse perustelivat. Perinteinen ’teho-kokoomus’ kituuttaisi 15 prosentin puolueena, kun taas ’sosiaali-kokoomus’ kasvattaisi kannatustaan tasaisesti.”
Stubb näyttää olevan tekemässä juuri tällaista remonttimiesten tarkoittamaa ”teho-kokoomusta”, joka vetoaa vain kansan parhaiten toimeentulevaan kapeaan yläkerrokseen – ja kannatus lähestyy tuota 15 %:n tasoa.
Tarinan opetus. Kaikki suuret puolueet koostuvat monenlaisista siivistä ja kuppikunnista. Siksi puolueen johtajaksi ei kannata valita sellaisen kuppikunnan edustajaa, joka ei edes pyri puolueen sisäiseen yhteisymmärrykseen. Se, että Stubb, Halla-aho ja Väyrynen menestyvät omiensa keskuudessa, ei välttämättä ole levitettävissä koko puolueen tasolle.