Keräsimme Robert Hagforsin ja Merja Komun kanssa tietoja julkisen sektorin sosiaalisista panostuksista ja kansalaisten hyvinvoinnista kahdessakymmenessäkolmessa OECD-maassa. Maat olivat EU-maat ilman entisiä sosialistisia maita, Australia, Islanti, Japani, Kanada, Norja, Sveitsi ja Uusi-Seelanti. Tiedot olivat kolmelta ajankohdalta, joita olivat suunnilleen vuodet 1990, 2000 ja 2005. Tiedot kertoivat Pohjoismaiden supistaneen eniten sosiaalisia panostuksiaan suhteessa muihin maihin vuodesta 1990 vuoteen 2005. Samaan aikaan hyvinvointia kuvanneet indikaattorit kehittyivät myönteisimmin Pohjoismaissa. (Käytimme maaryhmittelyssä data-aineistoon perustuvaa ryhmittelyä [SOM], joka sisällytti Pohjoismaihin myös Alankomaat ja yhdessä analyysissä lisäksi Sveitsin ja Luxemburgin.)

Sosiaaliset panostusten mittareina olivat

• työttömyys- ja sairauspäivärahojen ja eläkkeiden korvaavuus ja kattavuus suhteessa ansioihin (decommodification)
• julkisten sosiaalisten palvelujen kustannusten kansantuoteosuus (social service)
• julkisten tulonsiirtojen kustannusten kansantuoteosuus (social services)
• aktiivisen työvoimapolitiikan kustannusten kansantuoteosuus (active labour market policy).

Hyvinvointia kuvasimme eriarvoisuudella. Sitä mittasivat

• gini-indeksi (tulojen eriarvoisuus)
• ihmisten kokemukset valinnanvapautensa rajoittuneisuudesta elämässä ja työssä (restriction for choice)
• sukupuolten tasa-arvoisuus (GDI-index)
• huono-osaisten osuus (HPI-index).

Kuvasimme hyvinvointia myös sosiaalisella pääomalla. Sitä mittasivat

• kansalaisten luottamus toisiin ihmisiin (generalized trust)
• kansalaisten luottamus instituutioihin (trust in institutions)
• passiivinen osallistuminen, jäsenyys kansalaisjärjestöissä (passive participation)
• aktiivinen osallistuminen järjestöissä (active participation).

Vielä kuvasimme hyvinvointia yleisimmin käytetyillä hyvinvoinnin mittareilla. Niitä olivat

• elinikä (life expectance),
• kansalaisten kertoma tyytyväisyys elämäänsä (satisfaction to life),
• koulutustaso (gross enrollmant rate) ja
• tulotaso (GDP per capita).

Kuvio kertoo, miten Pohjoismaat sijoittuvat edellä kuvatuissa mittareissa suhteessa kaikkien maiden keskiarvoon ja miten Pohjoismaiden asema on muuttunut vuosina 1990 – 2005. (Analyysin tarkat tiedot löytyvät julkaisusta Hagfors, Robert & Kajanoja, Jouko & Komu, Merja: The Virtuous Circle of the Welfare State Revisited. Working papers 54/2014. Helsinki: Kela Research Department.)

Kuviosta ilmenee, että Pohjoismaat menettivät etumatkaansa sosiaalisissa panostuksissa eli neljässä ylimmässä pylväsryhmässä vuodesta 1990 vuoteen 2005. Sen sijaan tulojen eriarvoisuudessa (gini-index, jossa miinuspuoli merkitsee vähäisempää eriarvoa) muut maat saavuttivat Pohjoismaiden etumatkaa tasa-arvoisimpana maaryhmänä. Mutta valinnanvapauden rajoittuneisuudessa (restriction of choice, jossa miinuspuoli kuvaa vähempää valinnanvapauden rajoittuneisuutta), huono-osaisuudessa (HPI-index, jossa miinuspuoli kuvaa huono-osaisten pienempää osuutta), luottamuksessa toisiin ihmisiin ja instituutioihin, aktiivisessa osallistumisessa, tyytyväisyydessä elämään ja tulotasossa Pohjoismaat kasvattivat etumatkaansa hyvinvoinnissa. Sukupuolten tasa-arvossa (GDI-index), passiivisessa osallistumisessa ja koulutustasossa Pohjoismaat hieman menettivät etumatkaansa.

Kaikkiaan pylväät kertovat, että Pohjoismaissa supistettiin panostusta sosiaalipolitiikkaan suhteessa muihin maihin. Samaan aikaan niissä lisääntyi tulojen eriarvoisuus suhteissa muihin maihin, mutta lähes kaikki mittarit osoittivat Pohjoismaiden kasvattaneen etumatkaansa hyvinvoinnissa.

Kaksi selitystä

Tuottaako sosiaalipolitiikan osuuden supistaminen todella enemmän hyvää kuin sen laajentaminen? Edellyttääkö hyvinvoinnin lisääminen sosiaalipolitiikan supistamista? Ehkä liian antelias sosiaaliturva alkaa syödä kansalaisten moraalia ja yritteliäisyyttä. Ehkä terveen ja kannustavan yhteiskunnan tueksi tarvitaan omaehtoisuutta ja tuloeroja. Ehkä omaehtoisuus ja tuloerot tuottavat lopulta parhaiten tasa-arvoa, sosiaalista pääomaa ja kansan hyvinvointia. Selityksen vastaväitteeksi voidaan esittää Pohjoismaiden kaikinpuolinen menestys OECD-maiden joukossa. Pohjoismaat ovat olleet menestystarina, mutta ehkä niissä nyt on menty liian pitkälle julkisen hallinnon tasauspolitiikassa.

Toinen selitys nostaa esiin viiveen. Ehkä laaja hyvinvointivaltio tuottaa edelleen hyvää, mutta uusliberaali yhteiskuntapolitiikka jyrää sen ja edessä ovat ankeat ajat.

Ehkä Pohjoismaiden pitkäaikainen vahva panostus sosiaalipolitiikkaan ja tasa-arvoon tuottaa edelleen tasa-arvon lisääntymistä useimmissa eriarvoisuuden mittareissa. Ehkä Pohjoismaissa valinnanvapaus laajenee ja huono-osaisten osuus vähenee ja niiden seurauksena myös sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi vahvistuvat edelleen aiemman vahvan sosiaalipolitiikan seurauksena, vaikka tuloerot ovatkin kääntyneet suhteellisen nopeaan kasvuun. Ehkä sosiaalipolitiikkaan ja tasa-arvoon panostaminen vaikuttavat pitkällä viiveellä ja panostuksen heikentäminen rapauttaa tasa-arvoa (muutakin kuin tulojen tasa-arvoa), sosiaalista pääomaa ja hyvinvointia vasta pitkällä viiveellä.

Tutkimustulokset eivät ratkaise kilpailevien selitysten voittajaa

Kummallekaan kahdesta selityksestä ei löydy vakuuttavaa tutkimuksellista näyttöä, vaikka kannattajat sellaista tarjoavat. Kummankin kannattaminen perustuu lopulta etiikkaan ja ihmiskuvaan eikä pelkästään tutkimukselliseen näyttöön. Saattaa olla, että vuosikymmenten kuluttua löytyy nykyistä parempaa tutkimuksellista näyttöä jommankumman eduksi, mutta sekin tulee varmaan olemaan tulkinnanvaraista.

Kuulun viiveselityksen kannattajiin niin kauan, kun ei empiirisesti ole osoitettu, että laaja sosiaalipolitiikka ei tuota tehokkaimmin tavoiteltavina pitämiäni tuloksia. Uskon laajan sosiaalipolitiikan tuottavan suppeaa sosiaalipolitiikka enemmän hyvinvointia. Myönnän, että uskomukseni pohjaa paljolti eettisiin käsityksiini ja ihmiskuvaani eli siihen, mitä pidän hyvinvointina. Valintoja – myös tutkijoiden valintoja – ohjaavat arvot ja maailmankatsomus paljon enemmän kuin myönnetään. Tulee olla tarkkana, jotta osataan erottaa toisistaan tutkimuksen tarjoama ja tutkijan toivoma näyttö.

Lopuksi kyseenalaistan kahden selityksen vastakkaisuutta. Ehkä epäilemäni uusliberalistinen selitys sisältää tärkeitä näkökohtia. Mennyt ja nykyinen sosiaalipolitiikka paitsi vähentää kurjuutta ja synnyttää mahdollisuuksia myös kontrolloi ja alistaa. Ehkä kontrolli ja alistus ovat tulleet työelämän ja elämänkaarien monipuolistumisen myötä yhä haitallisemmiksi piirteiksi. Ehkä tarvitsemme yhä enemmän mahdollisuuksia ja autonomiaa yksilöllisten valintojen tekemiseen. Miten sosiaalipolitiikkaa muokataan nykyistä enemmän mahdollisuuksia ja omia valintoja tukevaksi? Miten olisi perustulo?